Löysin rauhan. Koin onnen jonka luonto on minulle antanut tänä kesänä jo useamminkin. Se on onnellisuutta johon ei kuulu tekohymyä ja selityksiä. Se on onnellisuutta jonka jokainen kokee itse jos tahtoo, jos malttaa hidastaa ja rauhoittua kokemaan sen.

Sillä onnen hetkellä kun istuin kalliolla katselemassa pikkulintujen pesuhetkeä ja lokin rauhallista kiireetöntä elämää, tunsin että kaikki on hyvin. Luonnosta huokui rauhallisuus ja turva, se loi minuun varmuutta ja ymmärsin että minun asiani ovat paljon paremmin kuin monen miljardin muun ihmisen ja eläimen. Eihän minulla ole mikään asia huonosti, turha minun on itseni puolesta huolehtia. Miksi en sen sijaan auttaisi muita?

Koska en ole tuntenut tuota onnea hetkeen, se täytti minut ja minun oli pakko jakaa se jonkun kanssa. Järvellä uiskentelevaa lokkia en tahtonut häiritä, sen sijaan siinä kiven päällä istuessani halasin puuta jonka vasta nyt huomasin siinä vieressäni olevan. Ja tuntui kuin tämä vanha ja viisaaksi kasvanut mänty kallion päällä olisi halannut takaisin. Kuin se olisi sanonut että voin tulla sen luo milloin vain, että se tahtoo antaa minulle onnen ja rauhan aina kun sitä kaipaan.

Luin joskus jostain että joidenkin mielestä puista virtaa energiaa. En ole koskaan ajatellut ettei se ole totta, ja nyt kun olen itsekin kokenut sen en voi vastustaa ajatusta vaikka haluaisin. En kyllä haluakaan. Koskaan aiemmin vain en ole kokenut sitä puun energiaa niin selvästi kuin siinä pienessä tihkusateessa kastuessa mäntyä halatessa.

Jaksoin juosta koko matkan kotiin tihkusateen yltyessä ja tunsin itseni vapaaksi ja onnelliseksi, kuin luonto olisi poistanut kaikki huoleni sisältäni.